Mikä tekee ihmisen syömisestä sairasta? Milloin ollaan vielä sillä polulla, että kaikki on ihan normaalia ja milloin sillä, ettei se enää ole? Jokainen itse tietänee sen parhaiten. Minulla kuppi meni nurin viimeistään tuon kirjan luettuani, mutta on tämä ajatus kytenyt päässä jo pitkään. Olen jojoillut vuosikausia eikä suhteeni ruokaan ole ikinä ollut normaali. Ja tämä jojoilu ei ole pientä viiden kilon sisällä nykimistä vaan kunnolla ylös ja kunnolla alas heittelyä.
Minulla on ollut aina vaikeuksia ruuan kanssa, niin pitkään kun muistan. Pappani työnsi pienenä tuttini ensin voihin ja sitten sokeriin, jonka jälkeen suuhuni. Sieltä ensihetkistä asti ovat aivoni altistuneet rasvalle ja sokerille. Pienenä en ollut erityisen lihvava, ehkä hieman pyöreä. Harrastin liikuntaa ja perusruoka oli varmaan tavallista kotiruokaa. Mutta olin perso herkuille, muistan joskus alakouluiässä kaivelleeni kotini kaappeja päivittäin herkkujen löytymisen toivossa. Söin salaa keksejä, voitelin pullasiivujen päälle hilloa ja tein keksitaikinaa venhäjauhoista, sokerista ja voista. Enkä todellakaan paistanut niitä keksejä vaan söin pelkän taikinan.
Yläasteen lopulla/lukion alussa aloin ensimmäisen kerran laihduttaa ja se meni siihen, etten syönyt mitään. Aamulla meinasi tulla aina oksennus ja joskus tulikin, koska olin syönyt niin huonosti. Koulussa näkkäriä, kotona illalla spagettia ja porkkanaraastetta. Ei mitään ymmärrystä terveellisestä laihduttamisesta vaan mentiin ihan ääripäähän. Lukion ajan pysyin kohtuullisen normaalipainoisena, söin huonosti ja join enemmän, kuin suotavaa olisi ollut. Harrastin jonkun verran liikuntaa ja elin kavereiden/töiden/opiskelujen kanssa menevää elämää, joten en oikeastaan ehtinyt hirveästi lihoamaan. Onneksi.
Opiskelemaan lähtiessäni löysin mieheni ja siitä lähti alamäki syömisen suhteen. Herkuteltiin ensimmäiset seurusteluvuodet ja paino nousi tuona aikana noin 15-20 kiloa. Kun hääpäivä oli päätetty, niin minä päätin myös, etten aio näyttää tältä tulevana isona päivänä. Siitä alkoi ensimmäinen painonvartijoiden pisteiden laskuaika. Laihduin 8 kk aikana yli 30 kiloa ja hääpäivänä olin hoikka. Harrastin liikuntaa 5-6 kertaa viikossa koko tuon ajan, joten olin myös oikeasti hyvässä kunnossa. Mutta eihän se tulos sen pysyvämpi ollut. Ei kauaakaan, kun huomasin olevani raskaana. Lihoin odotusaikana 25 kiloa, jotka kaikki jäivät keskivartalolle pyörimään. Imetyksen jälkeen oli tottakai aika kaivaa painonvartijoiden pisteet esiin ja taas lähti 20 kiloa. Siinä painossa pysyttelin aika hyvin muutaman vuoden, tottakai viisi kiloa tultiin ylös ja saman verran alas varmaan kymmeniä kertoja. Mutta isoja heilahteluita ei tullut. Kunnes raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. +25 kiloa ja imetyksen jälkeen löysin karppauksen. Painoa laski enää 15 kiloa ja ne kymmenen ylimääräistä ovat seuranani tänäkin päivänä. Tässä on menty tuosta vähän alemmas ja tuosta vähän ylemmäs taas moneen kertaan, mutta aikalailla tässä painossa pysytty jo pitkään.
Olen siis lihonnut, laihduttanut, lihonnut, laihduttanut... Oikeastaan olen laihduttanut viimeiset 15 vuotta aikalailla koko ajan, mutta välillä paino on sitten noussut isoja määriä syystä ja toisesta. Tai hilautunut pikkusen ylemmäs muka laihduttaessa. Miten sekin on mahdollista? Helposti...
Tämän jojoilun lisäksi merkittävin oireeni siitä, ettei tämä ole tervettä, on tuon jojoilun ominaispiirteet. Minä nimittäin aloitan aina kuurit tiukasti, vedän kalorit alas ja lähden jumpalle! Sitä kestää ajan x, joskus pidempään ja joskus lyhyempään. Kunnes sinä yhtenä päivänä päätän herkutella ihan vaan hetken, otan vaikka suklaapalan tai kylässä pienen pullan. Ja siitä repee kaikki. Seuraavana päivänä olen kaupassa ja kärryssä on "vaan täksi yhdeksi illaksi" suklaalevy, litra jäätelöä, pari leivosta ja pakastepizzat. Syön ne kaikki illan aikana ja seuraavana aamuna aloitan taas. Ei se ikinä iltaan jää, mutta jos edes kolmeen, neljään, viiteen... Sitten alkaa koko rumba alusta. Joskus mässäilykausi jää päälle ja vedän noita määriä viikon tai kuukauden. Kunnes taas... Mun ei tarvitse syödä kuin yksi hedelmäkarkki tai suklaapala, kun mopo lähtee keulimaan. Kyse ei ole siitä, että ajattelisin kuurin nyt olevan pilalla tmv. Ehei, voisin jopa sallia itselleni aina silloin tällöin pienet herkut laihiksenkin keskellä, mutta kun se ei koskaan jää siihen. Ei ikinä. Minusta tulee sekopää, jonka silmissä vilkkuu suklaakarkit ja suunnistan kuin pilvessä ostamaan kaupan karkkihyllyt tyhjäksi. Teen sitä niin pitkään, kunnes taas "herään" ja aloitan alusta.
Ajatelkaas; koko ajan laihdutuskuurilla eikä laihdu ikinä. Miten masentava ajatus. Jotain tarvii tehdä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti